Real Recycler Family

Keskiviikkona haaveiltiin valkeasta joulusta OWC Madrasin järjestämällä joululounaalla. Osallistujia pyydettiin pukeutumaan valkeisiin vaatteisiin, jotain valkoista siis täälläkin... Lounaskutsut oli Elainen, yhden järjestäjistä, pihamaalla. Elaine oli myös itse valmistanut maittavat ruoat, joten tulisuutta ei tarvinnut tällä kertaa pelätä. Jokainen oli tuonut myös pienen paketin, joten pääsimme availemaan lahjojakin ruoan päälle. Todella monet expatit olivat suuntaamassa jouluksi kotimaihinsa ja osa oli ennättänyt jo lähteäkin. Iltapäivän mittaan ripsutti hieman vettäkin, joten vetäydyimme pihalta sateen suojaan ja uima-allasmahdollisuuskin jäi tällä kertaa käyttämättä. Monsuunisateen häntä viipyili melkein koko viikon kaupungin yllä ja vettä saatiin enemmän ja vähemmän, vaikka varsinaisen sadekauden pitäisi jo olla ohi. Tämän myötä illalla lämpötila laski jo lähemmäs +20. Mutta eipä tuo vielä palella.

Torstaina suuntasimme Inkan kanssa elokuvafestareille. Tällä kertaa mukana oli myös muutama suomalainen elokuva. Aloitusfilminä Suomiosuudelle nähtiin Postia pappi Jaakobille. Hyvä leffa, mutta hieman kävi mielessä, miten melankolia intialaisille aukeni... Hyvin varmaan sillä sali oli tupaten täynnä -toki normaalia trafiikkia sisälle ja ulos oli koko näytännön ajan. Yksittäisiä lippuja emme myöskään saaneet ostettua ko. näytökseen, vaan kansallisuutemme selvittyä yksi jeppe siitä toimistolta kiikutti meidät saliin. Muutoin festariväki kulki passit kaulassa näytöksestä toiseen.

Toimiston remppaääniä on nyt kuunneltu kolmatta viikkoa. Yläkerran tyhjänä ollutta toimistotilaa alettiin rempata uusia tulokkaita varten joulukuun alussa ja näin ollen meteli on moninkertaistunut normaaliin taustahälinään verrattuna. Toisaalta on ollut mukava seurata paikallisen duunarin työntekoa aina silloin tällöin. Kovin alkeellisin välinein työtä tehdään, esim. roskat kannetaan pihalle yhden miehen voimin about 10l vetoisella alumiinivadilla ja pään päällä tietenkin. Roskaputkista tai siirtolavoista ei täällä ole edes kuultu.. Laastit sekoitetaan käsin kauhan kanssa lattialla. Myllyjä ei siis ole. Jatkuvan portaissa ramppaamisen vuoksi marmorilla päällystetyt portaikot alkavat olla peruskunnostuksen tarpeessa. Seinät ovat kuin täynnä mustia näppien jälkiä ja askelmien kiillosta ei ole tietoakaan enää.

Varmaankin maalaavat ja kiillottaavat yleiset alueet lopuksi, mutta tuskimpa edes peseevät seiniä ennen maalausta, joten lopputulos on sitten sen kaltainen, että seinät on vain "maalattu". Muukin työnjälki on vähän niin ja näin, ainakin meikäläisillä standardeilla mitattuna. Toisaalta J. Vilskan sanat sopivat paikalliseen toimintaan kuin nenä päähän: Kyllä se niille si(j)oille välttää..

Kaiken remppakaaoksen keskellä monet ovat valittaneet em melusta. Ihme ja kumma, itse olen jotenkin pystynyt sulkemaan sen mielestä eikä melu ole juurikaan mieltä painanut. Eli olen varmaan jotenkin "ylipaikallistunut" näiden menneiden kuukausien aikana. Istumapaikka on vieläpä kaikkein pahimman paikan alapuolella - purkivat yläkerran huussit pois piikkaamalla lattiat yms ylimääräisen..

Perjantaina Shankarin taiteillessa autoa pois alakerran parkista, seurasin "kierrättäjäperheen" arkea. Toimiston rempasta jäävää roskakasaa tonkimassa ollut perhe lajitteli kaikki pienemmätkin puun, metallin ja muovinpalaset omiin kasoihinsa. Mukana ollut noin 3v poika silppusi styroksin palaa haukkaamalla siitä palasia kuin leivästä ikään. Tällä välin vanhemmat pakkasivat kasseihin kaiken käyttökelpoisen. Näin tehtynä ei siirtolavoille ole edes käyttöä, koska jätteet häviävät portin pielestä itsekseen. Jotenkin koko maa alkaa mun silmissä muistuttaa enemmän ja enemmän muurahaiskekoa.

Shankar kunnostautui jälleen viikon sisällä kolmesti. Viikko sitten lauantaina kypärä oli kuulemma hukassa ts joku pölli sen. Vaade oli muistaakseni Rs200. En summaa antanut, koska halusin, että menemme maanantaina kauppaan ostamaan uutta tilalle ja lainaan siihen puolet tarvittavasta. Muistaakseni hän ei kuitenkaan ikinä kypärää käytä, joten on aika epätodennäköistä että, se olisi myöskään mihinkään hävinnyt. Heti maanantaina moposta oli sitten hajonnut kumi, jota piti päästä paikkaamaan, tällä kertaa vaade oli Rs500 ja tämän myös annoimme ja siitä paperit teimme. Epäilen kyllä, että tämäkin tarina oli ikäänkuin järjestetty kaverien kesken, koska eturengas oli tyhjä jälleen eilen. Seuraavaksi torstaina rahaa olisi tarvittu Rs200 vaimokkeen kuumelääkkeisiin.. Noh, eipä ollut käteistä mukana, joten eipä saanut rahaa lääkkeisiin. Täällä tuo parisataa on iso raha lääkkeisiin..

Loppuviikosta hierottiin taas kivikauppoja ja puolittain ne onnistuivatkin. Saimme Ellementsin kautta tilattua harmaita kuparinhohtoisia 1' x 1' liuskekivilaattoja. Aika makeita ovat yhdistettynä terracotta-sävyiseen luonnonkivimosaiikkiin. Goyalilla piti käydä jälleen tekemässä kauppaa, mutta tunnin odottelun ja 10min neuvottelun tuloksena oli se, että Mr Goyal lähettää sähköpostilla lopullisen tarjouksen ja selvittää samalla mitä vaatimani ISPM 15-sertifikaatti kuljetuspakkauksille tarkoittaa. Samalla jäi vielä avoimeksi pakkausten lopullinen koko. Illalla kuitenkin laskeskelin, että jos yhteen laatikkoon menee 30 laattaa niin 20ft kontti on puolillaan kiviä ja loppu jää huonekaluille yms. Eli tällä hetkellä näyttää siltä, että emme tarvitse 40ft konttia, mutta nähtäväksi jää, kuinka paljon matkan varrelta vielä tarttuu tavaraa vielä mukaan. Alustavat listat lähtevistä tavaroista pitäisi tehdä vielä tänään muuttopalvelun tarjousta varten.

Kivistä projektia

Loppuviikko duunissa osoittautui kohtuullisen kiireiseksi ja välillä hivenen pinnaa kiristäväksi. Olen ajatellut tähän asti, että paras jälki tulee tekemällä asiat kohtuullisen rauhallisesti, hosumatta turhia tyylillä "tiedä mitä teet". Näin ei ole pinna kiristynyt turhan paljon ja asiat ovat tulleet melkolailla ajoillaan hoidettua. Täällä pallon toisella puolen luonnollisesti kaikki on ylösalaisin - vaikka toisin kyllä voisi olettaa, koska vesikin pysyy lasin pohjalla tippumatta sieltä taivaalle?

Välillä tuntuu, että huutaisi tyhjässä kaiuttomassa huoneessa asioitaan eteenpäin. Puutteet/ongelmat kyllä tiedostetaan näennäisesti ihan ok niistä keskusteltaessa, mutta kun koittaa hetki, jolloin pitäisi toimia sovitun kaavan mukaisesti ei ole hajuakaan mitä (ja milloin) pitäisi tehdä. Eli tuloksena on tavallisesti kaaos, jonka selvittäminen onkin sitten aivan oma projektinsa. Kyse on siis jeesjees-ilmiöstä, jossa toinen osapuoli sanoo ymmärtävänsä vastapuolen ajatukset, mutta todellisuudessa onkin aivan pihalla. Esimerkkejä vastaaviin tapauksiin on varmasti kaikilla ulkomaalaisten kanssa pelanneilla.

Viime viikkoihin asti luotin yleisesti aistinvaraiseen tulkintaan opastettavan kaverin ymmärtämisen tasosta, mutta nyt on ollut pakko alkaa muuttamaan toimintatapaa niin, että kysynkin aina keskustelun lopuksi ymmärsitkö asian ja teen nopean testin kysymällä jotakin aiheeseen liittyvää. About 2/3 vastauksista on ollut, että en ymmärtänyt ja vielä vähemmän opetusta on osattu soveltaa tuoreeltaan. Tämän jälkeen onkin sitten helppo kaivaa paperia sekä kynää esille ja raapustaa ajatukset vielä simppelimmiksi kuviksi tms. Yleensä kertauksen jälkeen homma on toiminut huomattavasti paremmin.

Perusongelma systeemien kehittämisessä on kai sitten se kulttuuriero, jossa "ylemmälle" portaalle ei voi sanoa EI. Eli ainakin mulle on ollut hirveän vaikeaa lopulta nähdä onko vastapeluri oikeasti ymmärtänyt asiat kuten pitää. Toinen vastaava kulttuuriasia on toiminnan suoraviivaisuuden puute sekä vastuunkanto. Oma tyyli "mene ja tee" ei täällä kovin hyvin pure, koska paikallinen byrokratia/hierarkia estää suoran nopean reagoinnin ongelmiin. Kaikesta pitää ensin neuvotella isomman napin omaavan kanssa ja sehän vie aina aikaa. Toisaalta kun tuotettavien dokumenttien laatu pysyy korkealla, niin pienellä viiveellä ei ole niin suurta merkitystä (viive ei lähde kertautumaan ketjussa eteenpäin). Tämä suoraviivaisuuden puute hierarkiassa tulee myös olemaan jossain kasvunvaiheessa olemaan iso ongelma, jos tiedonvaihtokanavia ei saada aikaa myöten parannettua.

Vaikuttaa myös siltä, että tiedon soveltaminen täällä on melkoista myrkkyä, kuten jo edellä mainitsinkin. Voidaankin sanoa, että jos kuvitteellisesti suomalainen ja intialainen perusinsööri on lähtökohtaisesti samalla tasolla osaamisessa, ero nähdään kyvyssä soveltaa opittua. Intialaisella ei ole ratkaisun avaimia ongelmaan ja jääkin useasti odottamaan, että joku tulee avaamaan oven hänen edestään. Hän siis voi odottaa maailman loppuun asti tekemättä asialle mitään. Suomalainen taasen yrittää sisälle vaikka lukitsemattoman oven saranapuolelta jos sisälle pääsyyn on vain riittävän hyvät perusteet. Nop, projektihomma on kai perimmiltäänkin kaaosten ratkaisua enemmän kuin oikeaa työn tekoa.

Työviikko kuitenkin päättyi perjantaina ja jäimme odottamaan viikonloppua. Lauantaiksi oli suunniteltu kividiilin tekoa ja sitä varten oli tehty oikein hieno laskelma kaikista harkituista vaihtoehdoista. Lauantaina Shankarin tullessa (10min etuajassa!) hakemaan avainta, pistimme hänet soittamaan Goyalille (kivitoimittaja), että onko hän tavattavissa varastolla. Noh, Mr Goyal sanoikin, että on tavattavissa ja suuntasimme keulan kohti Neelankaraita. Paikalla kuitenkin kävi ilmi, että tämä kaveri onkin firman toisella varastolla iltapäivään saakka. Vähän aikaa ihmeteltiin ja tuumattiin lopuksi, että tehdään kauppakierros ja tullaan sen jälkeen takaisin.

Katsastimme väliajalla pari lamppuliikettä sekä tiikkiovia tekevän puusepän pajan huonoin tuloksin. Oven hinta oli suoraan sanottuna "reilu", ehkä tuplasti verrattuna siihen millä sen Suomesta saisi.. Poikkesimme näiden harhailujen jälkeen kotosalla syömässä ja liimailemassa joulukortteihin kasan merkkejä. Näiden toimien jälkeen suunnattiin takaisin Goyalille. Nyt kaiffari olikin paikalla ja aloitimme diilin hieronnan selvittämällä hinnat, määrät sekä laatuasiat vielä kertaalleen. Kaikki näyttikin siihen asti oikein hyvältä, kunnes tuli maksun aika: Maksutapa tuottikin ongelmia enemmän kuin piti. Goyal esitteli pari vaihtoehtoa kuinka homma saataisiin toteutettua fiksusti. Tästä iso kiitos heille, koska ilmoittivat mahdollisista hankaluuksista, moni muu pakallinen jobbari olisi varmasti jättänyt kertomatta.

Meidän piti siis jättää diili tekemättä ja tehdä kuljetusselvittelyt ensin Suomeen asti ja vasta sen jälkeen jatkaa kaupantekoa. Täällä ei näköjään ole mahdollista järjestää näiden vientiä itse, vaan väliin tarvitaan välttämättä muuttoliike tai sitten vientiluvat omaava agentti/huolitsija, joka hoitaa mm. rahansiirron meidän ja Goyalin välillä. Tämän helposti järjestettävän agentin ongelma on se, että he eivät shippaa henkilökohtaisia tavaroita lainkaan, eli kaikki se mitä toimme tänne mukanamme tai mitä olemme täältä ostaneet pitäisi lähettää taikaisin eri tietä, esim eri kontissa. Hienoa, eikö totta? Agenttia käytettäessä olisi tietty se hyöty, että Intian päässä ei tarvitse maksaa ostoksista veroja lainkaan, mutta silloin ei tarvitse myöskään kysellä muuttoetujen perään Suomessa. Meidän tuomiset on kuitenkin rahallisesti niin pieniä, että veroissa säästämällä ei lähetetä tänne tuotuja kamppeita lentorahtina tai toisessa kontissa takaisin Suomeen. Alkuviikosta pitää siis saada järjestettyä joku muuttofirma, jotta asioita saadaan eteenpäin..

Launatai-iltana normaalilla lenkkireitillämme järjestyi ylimääräistä ohjelmaa. Vastaan tuli ensin pitkä kulkue, jossa oli paljon lapsia kynttilät ja lyhdyt käsissä. Perässä kuului rummutusta ja sitten paljastui kukin koristeltu kärry, jossa pappismies siunasi matkan varrella taloista tuotuja uhrilahjoja (kukkia, hedelmiä, suitsukkeita). Pahinta ääntä piti kuitenkin generaattori, joka oli kärryn perässä antamassa virtaa valonheittimeen, muutoinhan raskas kärry kulki ihan ihmisvoimin.

Sunnuntai-iltana Suomen kunniakonsuli (intialainen) Chennaissa piti vastaanoton Madras Clubilla. Niinpä mekin sonnustauiduimme parhaimpiin tamineisiin ja suuntasimme paikalle. Juhlat olikin uima-altaalla, joten varsinkin miesväellä oli hikiset oltavat puvun takeissa. Ohjelmaa ei tervetulosanojen ja vaisuhkon Maamme- laulun ja vielä vaisumman Intian kansallishymnin lisäksi ollut. Ilta meni rupatellessa, paikalla oli reilu parikymmentä suomalaista ja intialaisia lisäksi. Perusinkkariruokaa oli tarjolla, vaikka hieman olimme haaveilleet jostain Suomeen viittaavasta. Paikalle oli pykätty myös baari, mutta meno pysyi aika rauhallisena sunnuntai-illan ansiosta. Yllättävintä illassa oli ehkä se, että kuskimme Shankar oli taas palannut sieltä jostain. Sunnuntaina päivällä soi ovikello ja Shankar kävi kysymässä, mihin aikaa illalla pitää tulla. Ja kas vaan tuli sitten 5 min etuajassa. No, joka tapauksessa oli kiva istua taas tuttuun kyytiin, eikä tietä tarvinnut kysellä jokaiselta ohikulkijalta, kuten nuo varakuskit...

Paikalliseen ompelimoon tuli myös tehtyä ekskursio. Ladies tailor kertoi lappu lähikadulla ja kojussa oli kolme naista puuhissa. Niinpä marssin pellavahousuineni sinne ja sanoin, että kaksi tuumaa pituutta pois lahkeista. Liidulla vielä merkki lahkeeseen ja seuraavana päivänä hakemaan. Palvelun hinta oli 50 snt ja kotona paljastui sitten totuus kun vedin housut jalkaan. Toinen lahje oli liian pitkä ja toinen liian lyhyt siitä mitasta mitä sovittiin. Lopputuloksena kuitenkin se, ettei housuja voinut edelleenkään pitää. Päätin olla viemättä niitä takaisin samaan paikkaan, kun siitä tuskin olisi suurta apua. No, seruaavalla kaupunkireissulla taas housut mukaan ja tällä kertaa Allisons farbric-nimiseen paikkaan, jota aussi ekspatti on pitänyt vuosia. Kahdella eurolla asia korjaantui, voipi olla että siellä voisi teettää muutakin.

Tiistaina lähdettiin tyttöjen kanssa katsastamaan Chennain vanhaa osaa, josta löytyi ns. basaarikatuja. Kaupan oli kaikkea mahdollista "rihkamaa", yhdellä kadulla kankaita, toisella paperitavaraa, koruja jne. Kadut oli kapeita ja sinne piti tietysti tunkea kaikenlaista tavarantoimittajaa, pyöräriksoja, mopoja niin että ahdasta oli! Sai tosiaan varoa ettei kukaan aja varpaille tai laukun hihna tartu johonkin kulkuvälineeseen. Putiikit oli pääosin aika sekaisia, laatikoiden sisällöt sikin sokin lattialla, kai ne hyllyihin oli menossa? Hinnat näissä ei tietysti päätä huimanneet, jos jotain sen laatuista löysi, mitä halusi ostaa. Täällä mitään tavaraa ei onneksi tyrkytetty, joissain sai puolestaan etsiä kadonnutta myyjää. Hiki valui taas solkenaan selkää pitkin, vaikka uskottelimme aiemmin, että ilma on jo hieman kesästä "viilentynyt".

Tällä viikolla on taas sadellut ja varsinkin aamusta on ollut synkkää kuin Suomessa konsanaan tähän aikaan. Tosin tuo läpötilapuoli sitten todistaakin sen että ollaan aika toisella puolella maapalloa. Alhaisimmillan päiväläpötilat ovat olleet +29 ja kosteusprosentti on pysynyt jokseenkin 95% joten ei paljon pyykkejä tarvitse ulkona kuivatella. Mike onnistui jostain saamaan kelpo nuhan ja loppuviiko on mennyt pärskiessä kotona. Tosin kuntosalikin nyt lopullisesti muutti parin kilsan päähän, niin onhan nuha ollut hyvä tekosyy olla vaivautumatta sinne. Täytynee taas aloittaa uusi uljas elämä, kun tästä tervehtyy.

Kuskimme Shankar on ollut teillä tietymättömillä maanantain palkanmaksun jälkeen. Tiistai-aamuna tuli soitto, että tänään ei voi tulla töihin ja Henkka oli ymmärtävinään, että Shankar oli menossa maksamaan lainojaan kaupungille. Jeppe ei seuravanakaan päivänä tullut ja Henkan pomo oli sitä mieltä että Shankarin setä oli kuollut. Ota nyt näistä sitten selvää. No, eipä näkynyt loppuviikkoonkaan, vaikka pyydettiin tekstarilla ilmoittamaan aikeista kun ei puhelimeen vastaa. Taitaa siis olla uuden kuskin etsinnän paikka, tämä viikkon on menyt erilaisilla taksi/varakuski järjestelmillä, joka ei tosiaan ole ihan aukoton. Ketäänhän ei tunnu saavan töihin ennen kahdeksaa ajamaan toimistolle, hyvä jos sen jälkeenkään.

Pedagogiset opinnotkin ovat hieman edenneet viime viikkojen aikana. Skypen ja gmailin mahdollistaman dokumenttien jakamisen kautta opintopiirimme on touhunnut muutamaa tehtävää eteenpäin yhteistuumin. Tarkoitus oli seurata myöskin Niittylahden opiston opetusta, mutta vielä eivät linjat olleet suosiollisia, kokeillaan ensi viikolla uudelleen. Kyllä tekniikka on hieno juttu!

Veronpalautuksiakin tuli sen verran, että naapuribjyytissä kävin ottamassa jalkahoidon ja manikyyrin. Ja tietysti ne tehtiin samaan aikaan. Melkoisen metka tunne, kun toinen rassaa varpaiden kynsiä ja toinen sormien... Alkuviikosta samaisessa paikassa sain hiustenleikkuussa palautetta, miten mulla on ohuet hiukset! Kerta kaikkiaan meinas pokka pettää. Mutta tottahan tuo lienee täkäläisiin mustiin ja paksuihin hiuksiin verrattuna, ohut mikä ohut. Täällä naiset pitää hiukset AINA letillä, joten tuo kerroksittain leikkaaminen tms. hienoudet ei ihan niin hanskassa ole. Mutta pääsinpä ainakin huonoista latvoista eroon. Värin laitoin kyllä itse, ihan niin kova luottamus paikalliskampaamoihin ei vielä ole, että niissä värjäisin.