Juhannus Intiassa

Ajatus hikisestä juhannuksesta Chennaissa ei oikein kiehotonut, joten päätimme suunnata vuoristoon, Ootyyn yli 500 km päähän. Siellähän juhannuskeli olikin varsin suomalainen eli viileää ja sateista, suorastaan ihanaa vaihtelua! Perjantai-iltana hyppäsimme junaan matkatoverimme Marikan kera. Makuupaikkoja oli käytävän molemmin puolin ja ne oli erotettu pelkällä verholla, joten korvatulppia ja hyviä unenlahjoja tarvitaan tähän hommaan. Henkan kanssa saatiin yläpedit neljän hengen loosista. Marika oli käytävän toisella puolella, jossa oli kaksi kerrosta käytävän suuntaisesti. Yö meni vähillä unilla, alakerran veikot kuorsasi (ja haisi) ja juna tärisi. Saavuimme kukonlaulun aikaan Metupalamiin, josta Ootyyn oli vajaan 50 km matka. Alkuperäinen ajatus oli taittaa matka maailmanperintökohde-minijunalla, joka puksuttaa rinteille neljässä tunnissa. Paikat oli kuitenkin myyty loppuun, joten tyydyimme taksikyytiin. Se olikin ihan hyvä ratkaisu, sillä auto oli käytössämme molemmat perilläolopäivät. Joten eikun Innovan kyytiin ja Ootyä kohti. Matka olikin varsin mielenkiintoinen ja unet karisi silmistä, kun paineltiin serpentiiniteitä ylöspäin. Intialaisella liikennekulttuurilla höystetty vuoristomatkailu ei ole heikkohermoisia varten, onneksi kuskimme Senthil vaikutti varmaotteiselta kaverilta. Kuljetuksia oli tiellä taas joka lähtöön ja tokihan hitaat pitää ohittaa vaikka näkyvyyttä ei ole lainkaan. Yksi tuore kolaripaikka ohitettiin, onneksi autot oli pysyneet kuitenkin tien puolella.

Vajaan parin tunnin ajon päätteeksi olimme perillä ja kävimme aamiaisella syömässä Dosa-letut. Sitten matka jatkui kasvitieteelliseen puutarhaan. Alue oli suuri ja se levittäytyi rinteeseen, joten pohkeet sai hyvää treeniä. Raikas ja vilpoisa ilma tuntui ihanalta, olimme riemuissamme siitä, että päivälläkin voi ulkoilla! Katukauppiaat möivät lämpimiä vaatteita viluisille intialaisille. Fleecepipot ja korvaläpät teki kauppansa, olihan lämpöä vain vaivaiset 22 astetta. Vettä ripsi hieman kun kävimme Doddapetta-näköalapaikalla. Siellä jouduimme taas paikallisten paparazzien kohteeksi, kun sukua painoi kainaloon kuvausta varten. Uskomatonta meininkiä. Teeviljelmät täytti vuorten penkereet ja mekin kävimme teetehtaassa nuuskimassa "vastan" tuoksua. Mukaan tarttui myös valkoista teetä suoraan Nilgirin vuorilta.

Intialaiset matkustavat tänne hill stationeille kesän kuumuutta pakoon. Täältä löytyi myös vesiaktiviteetteja Ooty-järveltä. Polku- ja soutuveneitä sekä moottoroituja paatteja pörräsi pienellä selällä. Kenelläkään ei tietysti mitään pelastusliivejä (uimataidosta puhumattakaan) ja melkoisen täyteen kulkupelit oli ahdettu. Pieni huvipuisto oli myös karkeloiden ohessa. Jonkun näköinen viikinkivene ja breakdance löytyi, hieman totuttua puutteellisemmilla turvallisuusaspektiteilla varustettuna. Täälläkään emme välttyneet päätymästä intialaisiin perhealbumeihin. Ennen auringon laskua ehdimme vielä (maailman suurimpaan) ruusupuutarhaan. Paras kukintakausi oli jo ohi, mutta ruusupenkkejä oli rinteessä valtavat määrät. Sinällään tämän paikan sesonki on aika lyhyt. Nautimme kävelystä ja hyvästä hapesta, illalla kyllä posket punotti ulkoilun määrästä.

Majapaikkamme oli tunnelmallinen Lymond house, majatalo, jossa oli 6 huonetta. Kaunis pihapiiri vuoren rinteellä ja iän patinoima talo erosi sopivasti kliinisestä hotellitunnelmasta. Henkilökunta laitteli meille lounaat ja päivälliset, jotka osoittautuivatkin todella edullisiksi. Talossa ei ollut lämmityksiä, joten iltaa myöten oli aikas kosteanviileää! Niin suomijuhannusta...
Nyt oli oikea aika ja paikka nauttia suomituliaisista, salmiakkia ja lasit punaviiniä. Ei tarvinnut unta paljon odotella.

Sunnuntaina aamu otetiin kaikessa rauhassa. Illalla olimme pyynnöstä luetelleet, millaisen aamiaisen haluaisimme. Sillähän ei ollut paljoakaan tekemistä sen kanssa, mitä sitten saimme. Oli hauskaa, kun pöytään tuotiin aina asia kerrallaan, aluksi paahtoleipää ja kurkkua + tomaattia (lämmin). Sitten tarjoiltiinkin intialaista Idlyä (riisijauhokakkuja kastikkeiden kera) . Sen jälkeen kysyttiin saisko olla kananmunia ja niitä keittelemään. Lopuksi saimme vielä kupposet teetä. Jotta kyllähän näillä sitten turistit jaksoi taas katsella maisemia.

Ensimmäisenä suuntasimme kirkkoon, jossa olikin palvelus menossa ja sisäänheittäjä nappasi meidät mukaan. Yksi virsi ehdittiin laulaa ja ehtoollisen koittaessa päätimme että nyt on hyvä hetki poistua. Kiersimme hetken hautausmaalla, jonka puutarhurit olivat unohtaneet oman onnensa nojaan. Autolla kuskimme sitten keksi, että voisimme mennä iltapäivällä sillä minijunalla Coonooriin, noin tunnin siivu paluumatkaa. Olimme hieman epäuskoisia, sillä nehän oli buukattu täyteen. Pienen ostoskatukävelykierroksen(joo täällä oli ihan kävelymahdollisuus!) ja pienen tankkauksen jälkeen päädyimme asemalle jonottamaan lippuluukulle. Yksi vaunu oli varattu näitä viime hetken turisteja varten ja liput tuli myyntiin puoli tuntia ennen lähtöä. Etuilijoita riitti ja taas sai olla tiukkana paikallisten kanssa. Onnistuttiin kuitenkin saamaan liput 3 rupiaa/kpl ja paikat "takapenkiltä". Vaunu otettiin tietenkin tupaten täyteen. Vauhti ei päätä huimannut 10 km/h ehti katsella rinteisiä maisemiakin. Junarata on aikanaan rakennettu teen kuljetukseen ja palvelee nyt turistikäytössä. Muutamia lyhyitä tunneleita osui matkan varrelle ja ihmiset kiljui kuin vuoristoradassa. Naapuripenkkiläiset tekivät tietenkin tuttavuutta kanssamme ja päättivät sitten piristää tunnelmaa entisestään soittamalla intialaisia viisuja käynnykästä - ja laulaa itse vielä päälle. Totesimme, että tunti tätä matkantekoa riitti meille mainiosti, neljä olisi voinut olla jo liikaa. Kiva kokemus kuitenkin ja aika tuuria että onnistuimme saamaan liput.

Coonoorin nähtävyyksiä lähdimme valloittamaan taas kuskin kyydillä, Dolphines nose näköalapaikka peittosikin kevyesti lauantain Doddapetan. Apinat tervehti meitä matkan varrella, niitä tuntui olevan kaikkialla. Maisemat oli ihan huikeat teeplantaasien levittyessä rinteille. Paluumatkalla paikalliset pysäytti meidät hirveällä huitomisella yhden teerinteen kohdalla, noin 100 m päässä tiikeri loikoili auringossa! Tätä ei ole moni intialainenkaan nähnyt. Ikuistimme näkyä videokameralle. Teenviljelyn alkuaikoina tiikerit oli popsineet poimijoita, joten ihan kiva, että meillä oli auto muutaman askeleen päässä...

Seikkailujen jälkeen aloimme laskeutua takaisin Metupalamiin. Iltapäiväruuhkassa tämä ottikin aikaa kiemuraisella tiellä. Useampi bussi oli jäänyt (tilavaan) tien poskeen jäähdyttelemään jarruja. Nappasimme jotain pientä syötävää junaan, päivälliselle ei uskaltanut jäädä matkan varrelle koska olisi parempi ehtiä tuohon yöjunaan. Paluujuna oli ehkä vieläkin surkeampikuntoinen kuin millä tulimme. Makuulaverit oli todella kapeat, joten asentoa ei juuri vaihdettu. Ja turha varmaan mainita, että vessa oli karmea. Täällä kuitenkin vietettiin 9h. Kohtuullisen unettoman yön jälkeen saavuimme Chennain lämpöön klo 5. Osa tulijoista ei malttanut vieläkään luopua korvaläpistään, huh. Kotona oli pakko hetkeksi heittäytyä sängylle, mutta kello soi varsin pian. Henkka lähti "pirteänä" töihin ja Mike sai mukavan mahapöpön maanataiksi. Joten reisussa hieman rähjääntyy, mutta ainakin tällä kertaa se oli sen arvoista!