Sunnuntaigines

Juhannuksen reissailusta toivuttiin melko nopeasti. Jo muutaman päivän jälkeen tuntui, että univelka ja junareissun aiheuttama ja lähes krooniseksi tilaksi muuttunut jatkuva hytkyntä edestakaisin (ikäänkuin hyppisi paikallaan vaakatasossa) oli taakse jäänyttä elämää. Miken potema mahataudin poikanenkin hävisi vähitellen syömällä kunnollista kotiruokaa intialaisen pöperön sijaan. Töissä riitti koko viimeviikon melkoista kiirettä, koska tiedossa oli, että monet Varkauden hemmot jäävät lomille kuun vaihteessa ja näin ollen moni asia oli saatava ratkaistua ennen porukoiden siirtymistä rasvakääryleen ja oluen aikakauteen.

Koska oli kuun viimeinen viikonloppu edessä, niin perjantaina oli aika kokoontua viettämään perinteistä suomi-iltaa. Suunnaksi otettiin Creme Center-niminen vegeravintola. Paikka osoittautui sisältä varsin siistiksi ja moderniksi. Silvan kehoituksesta olimme normaaleista tavoistamme reilusti etuajassa (25 min!!), joten odottelimme ulko-ovella muiden saapumista varttitunnin veran. Meitä kokoontuikin paikalle lopulta pitkä pöydällinen, 16 enemmän tai vähemmän aboriginaaleista erottuvaa taistelijaa. Ihme ja kumma, tällä kertaa tilaukset otettiin ja toimitettiinkin melko kivuttomasti, tästä iso plussa ko paikalle. Ruoka itsessään oli keskitasoa ja hinnaltaankin erittäin kohtuullinen. Taidammepa vierailla paikassa toistamiseenkin?!

Lauantai-aamu selkeni kohtuu viileänä (~32°C) , joten säntäsimme heti aamusta lenkille tutuksi käyneeseen puistoon. Pakollisen suihkun jälkeen homma jatkui basicviikonlopun merkeissä, eli lauantaipäivän kauppakierroksella ja sunnuntain kotona jumittamisella (kuskin vapaapäivä). Lauantaina suunnistetiin ensimmäisenä räätälin pakeille Raymonds-nimiseen pukuliikkeeseen. Päätin nimittäin teettää puvun aivan omien mittojen mukaan. Valinnanvaraa kankaissa ja malleissa löytyi mukavasti, jopa niin paljon, että päätöstä ei meinannut saada millään aikaiseksi. Työhän täällä ei tunnetusti maksa juuri mitään, mutta tietysti hyvälaatuisista kankaista saa jonkun verran maksaa. Eka sovitus on sitten tulevana torstaina...

Otettiin tavoitteeksi kiertää taas muutama lamppukauppa, yksi hyvä löytyikin taas. Ihmeteltiin samalla reissulla myös muutamaa suoraan pääkadulle avautuvaa puutavaraliikettä, joissa tehtiin ovia ja lattiamatskuja. Siinä vaan sirkkelit soimaan ohikulkijoiden iloksi. Teak-lankkuja voinee päätyä myös meidän kontin pohjalle, jos hinta osuu kohdalleen. Täällä on mukava huomata, että saman alan "osaajat" keskittyvät yhteen paikkaan, jolloin pääsee melko pienellä vaivalla käsitykseen hinnoista ja valikoimasta. Usein kuitenkin ne parhaat liikkeet ovat ikäänkuin irrallaan näistä tusinapaikoista, joten hyvien liikkeiden löytäminen ottaa oman aikansa.

Lopulta alkoikin olla niin selkä hiessä, että oli pakko hieman hakeutua mehulle ja virkistyksen pariin Anoukh-kahvilaan. Mukaan tarttui vaatemyymälän puolelta sellaiset Ali baba-housut (sellaaset vanilla ice tyyliset), joissa kangasta on vaikka kolmiin housuihin, mutta yllättävän mukavat päällä. Asuun kuuluu normaalisti myös tunikan näköinen paita.

Sunnuntaina pompattiin jälleen heti aamusta ulos. Päivän aikana ehdittiin pyöritellä taas hieman talomalleja, joista yksi on nousemassa ylitse muiden. Nyt vain pitäisi löytää enää jyrkähkö etelä-länsi rinnetontti, johon saa rakennettua itä länsi suuntaan.. Halukkaat tonttikauppiaat, ottakaapa yhteyttä:)

Nettikin saatiin toimimaan kolmen päivän katkon päätteeksi... Soittelin perjantaina Airtelin huoltoinssin kanssa ja he lupasivat tulla katsomaan tilannetta perjantaina 5 ja 6 välillä. Noh, normitapaushan se oli - ketään ei kuulunut tahi näkynyt. Ehkäpä mun palautteen antotavalla oli jotain tekemistä palveluhaluttomuuteen?! Yhteys modeemista Airtelin verkkoon oli kuitenkin palannut lauantain kauppareissun aikana ja muutamien koneen verkkoasetusten korjaamisen jälkeen kaikki toimikin täysin normaalisti. Huvittavaksi asian teki se, että koitin Airtelin omaa vianmääritysohjelmaa, joka suunnilleen pyysi purkamaan koko modeemin ja täällä käytettävän splitterin palasiksi heti ensimmäisenä.. Mekaanista vikaa laitteista ei kuitenkaan löytynyt.. Olin melko tyytyväinen itteeni ja saavutettuihin tuloksiin, olihan ratkaisu ihan ite löydetty (tuurilla)..

Juhannus Intiassa

Ajatus hikisestä juhannuksesta Chennaissa ei oikein kiehotonut, joten päätimme suunnata vuoristoon, Ootyyn yli 500 km päähän. Siellähän juhannuskeli olikin varsin suomalainen eli viileää ja sateista, suorastaan ihanaa vaihtelua! Perjantai-iltana hyppäsimme junaan matkatoverimme Marikan kera. Makuupaikkoja oli käytävän molemmin puolin ja ne oli erotettu pelkällä verholla, joten korvatulppia ja hyviä unenlahjoja tarvitaan tähän hommaan. Henkan kanssa saatiin yläpedit neljän hengen loosista. Marika oli käytävän toisella puolella, jossa oli kaksi kerrosta käytävän suuntaisesti. Yö meni vähillä unilla, alakerran veikot kuorsasi (ja haisi) ja juna tärisi. Saavuimme kukonlaulun aikaan Metupalamiin, josta Ootyyn oli vajaan 50 km matka. Alkuperäinen ajatus oli taittaa matka maailmanperintökohde-minijunalla, joka puksuttaa rinteille neljässä tunnissa. Paikat oli kuitenkin myyty loppuun, joten tyydyimme taksikyytiin. Se olikin ihan hyvä ratkaisu, sillä auto oli käytössämme molemmat perilläolopäivät. Joten eikun Innovan kyytiin ja Ootyä kohti. Matka olikin varsin mielenkiintoinen ja unet karisi silmistä, kun paineltiin serpentiiniteitä ylöspäin. Intialaisella liikennekulttuurilla höystetty vuoristomatkailu ei ole heikkohermoisia varten, onneksi kuskimme Senthil vaikutti varmaotteiselta kaverilta. Kuljetuksia oli tiellä taas joka lähtöön ja tokihan hitaat pitää ohittaa vaikka näkyvyyttä ei ole lainkaan. Yksi tuore kolaripaikka ohitettiin, onneksi autot oli pysyneet kuitenkin tien puolella.

Vajaan parin tunnin ajon päätteeksi olimme perillä ja kävimme aamiaisella syömässä Dosa-letut. Sitten matka jatkui kasvitieteelliseen puutarhaan. Alue oli suuri ja se levittäytyi rinteeseen, joten pohkeet sai hyvää treeniä. Raikas ja vilpoisa ilma tuntui ihanalta, olimme riemuissamme siitä, että päivälläkin voi ulkoilla! Katukauppiaat möivät lämpimiä vaatteita viluisille intialaisille. Fleecepipot ja korvaläpät teki kauppansa, olihan lämpöä vain vaivaiset 22 astetta. Vettä ripsi hieman kun kävimme Doddapetta-näköalapaikalla. Siellä jouduimme taas paikallisten paparazzien kohteeksi, kun sukua painoi kainaloon kuvausta varten. Uskomatonta meininkiä. Teeviljelmät täytti vuorten penkereet ja mekin kävimme teetehtaassa nuuskimassa "vastan" tuoksua. Mukaan tarttui myös valkoista teetä suoraan Nilgirin vuorilta.

Intialaiset matkustavat tänne hill stationeille kesän kuumuutta pakoon. Täältä löytyi myös vesiaktiviteetteja Ooty-järveltä. Polku- ja soutuveneitä sekä moottoroituja paatteja pörräsi pienellä selällä. Kenelläkään ei tietysti mitään pelastusliivejä (uimataidosta puhumattakaan) ja melkoisen täyteen kulkupelit oli ahdettu. Pieni huvipuisto oli myös karkeloiden ohessa. Jonkun näköinen viikinkivene ja breakdance löytyi, hieman totuttua puutteellisemmilla turvallisuusaspektiteilla varustettuna. Täälläkään emme välttyneet päätymästä intialaisiin perhealbumeihin. Ennen auringon laskua ehdimme vielä (maailman suurimpaan) ruusupuutarhaan. Paras kukintakausi oli jo ohi, mutta ruusupenkkejä oli rinteessä valtavat määrät. Sinällään tämän paikan sesonki on aika lyhyt. Nautimme kävelystä ja hyvästä hapesta, illalla kyllä posket punotti ulkoilun määrästä.

Majapaikkamme oli tunnelmallinen Lymond house, majatalo, jossa oli 6 huonetta. Kaunis pihapiiri vuoren rinteellä ja iän patinoima talo erosi sopivasti kliinisestä hotellitunnelmasta. Henkilökunta laitteli meille lounaat ja päivälliset, jotka osoittautuivatkin todella edullisiksi. Talossa ei ollut lämmityksiä, joten iltaa myöten oli aikas kosteanviileää! Niin suomijuhannusta...
Nyt oli oikea aika ja paikka nauttia suomituliaisista, salmiakkia ja lasit punaviiniä. Ei tarvinnut unta paljon odotella.

Sunnuntaina aamu otetiin kaikessa rauhassa. Illalla olimme pyynnöstä luetelleet, millaisen aamiaisen haluaisimme. Sillähän ei ollut paljoakaan tekemistä sen kanssa, mitä sitten saimme. Oli hauskaa, kun pöytään tuotiin aina asia kerrallaan, aluksi paahtoleipää ja kurkkua + tomaattia (lämmin). Sitten tarjoiltiinkin intialaista Idlyä (riisijauhokakkuja kastikkeiden kera) . Sen jälkeen kysyttiin saisko olla kananmunia ja niitä keittelemään. Lopuksi saimme vielä kupposet teetä. Jotta kyllähän näillä sitten turistit jaksoi taas katsella maisemia.

Ensimmäisenä suuntasimme kirkkoon, jossa olikin palvelus menossa ja sisäänheittäjä nappasi meidät mukaan. Yksi virsi ehdittiin laulaa ja ehtoollisen koittaessa päätimme että nyt on hyvä hetki poistua. Kiersimme hetken hautausmaalla, jonka puutarhurit olivat unohtaneet oman onnensa nojaan. Autolla kuskimme sitten keksi, että voisimme mennä iltapäivällä sillä minijunalla Coonooriin, noin tunnin siivu paluumatkaa. Olimme hieman epäuskoisia, sillä nehän oli buukattu täyteen. Pienen ostoskatukävelykierroksen(joo täällä oli ihan kävelymahdollisuus!) ja pienen tankkauksen jälkeen päädyimme asemalle jonottamaan lippuluukulle. Yksi vaunu oli varattu näitä viime hetken turisteja varten ja liput tuli myyntiin puoli tuntia ennen lähtöä. Etuilijoita riitti ja taas sai olla tiukkana paikallisten kanssa. Onnistuttiin kuitenkin saamaan liput 3 rupiaa/kpl ja paikat "takapenkiltä". Vaunu otettiin tietenkin tupaten täyteen. Vauhti ei päätä huimannut 10 km/h ehti katsella rinteisiä maisemiakin. Junarata on aikanaan rakennettu teen kuljetukseen ja palvelee nyt turistikäytössä. Muutamia lyhyitä tunneleita osui matkan varrelle ja ihmiset kiljui kuin vuoristoradassa. Naapuripenkkiläiset tekivät tietenkin tuttavuutta kanssamme ja päättivät sitten piristää tunnelmaa entisestään soittamalla intialaisia viisuja käynnykästä - ja laulaa itse vielä päälle. Totesimme, että tunti tätä matkantekoa riitti meille mainiosti, neljä olisi voinut olla jo liikaa. Kiva kokemus kuitenkin ja aika tuuria että onnistuimme saamaan liput.

Coonoorin nähtävyyksiä lähdimme valloittamaan taas kuskin kyydillä, Dolphines nose näköalapaikka peittosikin kevyesti lauantain Doddapetan. Apinat tervehti meitä matkan varrella, niitä tuntui olevan kaikkialla. Maisemat oli ihan huikeat teeplantaasien levittyessä rinteille. Paluumatkalla paikalliset pysäytti meidät hirveällä huitomisella yhden teerinteen kohdalla, noin 100 m päässä tiikeri loikoili auringossa! Tätä ei ole moni intialainenkaan nähnyt. Ikuistimme näkyä videokameralle. Teenviljelyn alkuaikoina tiikerit oli popsineet poimijoita, joten ihan kiva, että meillä oli auto muutaman askeleen päässä...

Seikkailujen jälkeen aloimme laskeutua takaisin Metupalamiin. Iltapäiväruuhkassa tämä ottikin aikaa kiemuraisella tiellä. Useampi bussi oli jäänyt (tilavaan) tien poskeen jäähdyttelemään jarruja. Nappasimme jotain pientä syötävää junaan, päivälliselle ei uskaltanut jäädä matkan varrelle koska olisi parempi ehtiä tuohon yöjunaan. Paluujuna oli ehkä vieläkin surkeampikuntoinen kuin millä tulimme. Makuulaverit oli todella kapeat, joten asentoa ei juuri vaihdettu. Ja turha varmaan mainita, että vessa oli karmea. Täällä kuitenkin vietettiin 9h. Kohtuullisen unettoman yön jälkeen saavuimme Chennain lämpöön klo 5. Osa tulijoista ei malttanut vieläkään luopua korvaläpistään, huh. Kotona oli pakko hetkeksi heittäytyä sängylle, mutta kello soi varsin pian. Henkka lähti "pirteänä" töihin ja Mike sai mukavan mahapöpön maanataiksi. Joten reisussa hieman rähjääntyy, mutta ainakin tällä kertaa se oli sen arvoista!

Lauantaina jatkui kivikauppojan kiertäminen ja puolivahingossa löydettiin paikka, jossa oli reilusti edullisempaa kuin muissa käymissämme paikoissa. Myös tiikkihuonekaluja valmistava oikein kiva kauppa tuli katsatettua. Sunnuntaina suuntasimme Ideaalin piitsille, nappasimme mukaan myös täällä työkeikalla olleen Jukan. Oli kiva taas paeta hetkeksi kaupungin pölyä ja kuumuutta uima-altaalle ja merituuleen. Idealillakin alkaa olla jo samat tutut naamat ja suomiporukkaakin oli liikenteessä. Iltapäiväksi kuskimme ennusti sadetta, mutta se kuihtui muutamaan tippaan tuulilasissa kotimatkalla.

Juhannussuunnitelmissa on lähteä 500 km päähän vuoristoasemalle Ootyyn junalla. Koetimme Marikan kanssa päästä varailemaan lippuja netin kautta. Kun vihdoin löysimme oikean saitin ja saimme tunnuksetkin hankittua, kone näytti aikamoista jonotuslistaa haluamillemme junayhteyksille. Niinpä apua pyydettiin Henkan työpaikalta ja liput on plakkarissa kun ihmeen kaupalla, joten junailu Intiassa alkakoon. Onnistuimme myös hankkimaan majoituspaikan Ootystä, vaikka muutama ensimmäinen yritys olikin täyteen buukattu viikonlopuksi. Joten pe yöjunalla sitten länteen ja su yöllä takaisin. Ooty on parin kilsan korkeudessa ja päivälämpötilakin pitäisi olla miellyttävät 25 C. Näille hill stationeille britikin siirtomaa-aikan vetäytyi kesän kuumuutta pakoon.

Tänään oli uimakoulupäivä Chesire Homesilla (yksi Oversea Madras Womenin hyväntekeväisyyskohteista). Opena on Lisa ja avustajana Mirka. Kuusi innokasta uimakoululaista olivat nyt kolmatta kertaa vedessä. Opeteltiin potkuja, puhallettiin kuplia veteen ja noukittiin metallista gekkoa altaan pohjalta. Lopuksi sai pompata reunalta veteen. Lapsia jänskätti aluksi vähäsen, mutta loppua kohti meno vauhdittui. Uimakoulussakaan ei kieltä hirveästi tarvittu vaan kehon kielellä pärjättiin hienosti. Allas oli varjon puoleella ja vaikka lämmintä oli aamustakin kolmenkympin paremmalla puolella, osalla alkoi leuka lyödä loukkua loppuajasta. Meikäläisittäin vesi ei ollut kylmää, mutta auringon lapset se viilensi.

Keskiviikkoiltana suuntasimme elokuvatetatteri Satiyamiin. Rohkeasti valittiin tamilinkielinen leffa Pasanga olisko käännös "pikkuihmiset" tai jotain sellaista. Sitä on paljon mainostettu ja mukana pääosin lapsinäyttelijöitä. Jo lippujen varaaminen oli oma operaationsa netin kautta ja apuna käytettiin Henkan työpaikan konsultaatiopalveluja. Autot parkkeerattiin teatterin takapihalle elokuvan nimen mukaan. Poistullessa selvisi syykin, autorivien ja jonojen väliin ei jäätetty minkäänlaista tilaa. Eli poistuminen tapahtui yhtaikaa sulassa sekamelskassa. Ja kyse ei ollut siitä, etteikö kulkuväyliä olisi mahtunut pihalla jättämään...

Onnistuttiin lunastamaan varatut liput ja marssimme saliin aika monen lipuntarkastuskerran jälkeen paikalle asti saatettuina. Penkit oli hyvinkin takakenot, joten istuma-asentovaihtoehtoja oli tasan yksi. Leffan alkaessa yli puolet salista oli tyhjillään ja pikkuhiljaa porukkaa alkoi elokuvan edetessä valua enemmän paikalle. Sitten alkoi se puhelimiin puhuminen ja kännyköiden räpeltäminen. Onneksi leffan volyymit oli niin kaakossa, ettei puhelimet sinällään häirinneet. Juonenkäänteet oli varmastikin hauskoja, koska vieressämme istunut nainen nauroi vedet silmissä ja vähän väliä porukka taputti ja kannusti. Jep, jep eli hieman erilainen elokuvakokemus. Pasanga oli ihan paikallista tuotatoa, tunnistettavissa tuttuja paikkoja ja kadunpätkiä. Eli kyllä näitä ihan oikeasti täällä tehdään. Puolentoistatunnin session jälkeen valot syttyi ja päätimme että tämä on nyt nähty. Kolme tuntia tamilia olisi jo hieman liikaa. Niinpä suunnistimme nurkan taakse belgialaiskaverin konditoriaan maistelemaan suklaaherkkuja. Tällä kertaa ei tarvinnut pettyä, maku oli loistava. Taitaa tuoda tarvikkeetkin belgiasta. Tarjolla on erilaisia kakkuja, käsintehtyjä suklaita, mousseja ja erilaisia kahveja.

Sitten palasimme autolle valmiina lähtöön kunnes valkeni tämä parkkeeraamisen kukkanen, josta oltiin lähinnä vitsailtu (että täältä lähdetään elokuva kerrallaan). Automme oli siis täysin motissa muiden autojen ympäröimänä. Ihmeteltiin tätä kuskillemmekin, joka tietysi piti asiaa normaalina käytäntönä. Pienen jaloittelulenkin päätteeksi pääsimmekin lähtemään, leffa oli loppunut. Hyvä siis tietää ensikertaa varten. Jospa sitten menisi joku englanninkielinen pätkä. Tällä ulkomainen leffakanta tulee aika paljon jäljessä Suomeenkin verrattuna. Ehkä tuota paikallista tuotantoa on niin paljon ja se vetää väkeä, ettei tarvitse ulkomaan uutuuksilla kilpailla.

Suomesta saatiin tällä viikolla myös ensimmäiset ruisleivät koulutuskeikkailijan mukana. Kyllä nimittäin maistui hyvältä! Myöskin leivinpaperia tuli samassa lähetyksessä. Nyt siis pääsee uuninkin kanssa tositoimiin. Kuivahiivaa löytyi kaupan hyllyltä, joka sekin näytti hieman erilaiselta, sellaisia ruskeita helmiä. Mutta eihän sillä ulkonäöllä ole väliä, jos aine vaan toimii.

Keskiviikkona aamupäivä oli täynnä naisenergiaa kun Overseas Madras Women tapaamisessa tutustuttiin Feng shuin saloihin. Nyt siis tiedetään miten päin talo pitää rakentaa, pääsisäänkäynti tulisi olla etelään tai luoteeseen kun katsoo talosta sisältäpäin ulos. Talon takana pitäisi olla jotain korkeaa (toinen talo, rinne tms.) ja edessä vapaata tilaa. Huoneiden itänurkissa olisi hyvä olla puuta ja poistaa niistä metalliset pinnat. Monenlaista onnenesinettä tuli esiteltyä ja luennoitsija taisi ihan oikeasti uskoa tähän puuhaan. Sen verran tuli kylmä hotellin ilmastoidussa kokoustilassa että päätimme tyttöjoukon kanssa vaihtaa maisemaa ja suunnata lounaalle. Nyt sitten tuli Intiassa syötyä sushiakin, eikä tullut vatsavaivoja. Ihmeteltiin ääneen tätä elämää täällä, kenelläkään ei oikein ole tärpännyt hommien suhteen, joten yritetään nauttia vapaudesta vaikka siihen omat paikalliset haasteet onkin. Parasta lääkettä on tavata muita!

Lähes kokonaan takana oleva viikonloppu on sujunut sekä löhöilyn että lenkkeilyn merkeissä. Ehdimmepä käymään eilissä päivin "Life Style" -messuilla ja samalla matkalla St. Thomas Mount -kukkulalla. Kyseinen nyppylä on kaupungin korkeimpia kohtia, joten sieltä näkee koko metropolin laidasta laitaan. Muutama kuva paikalta liitettynä uusimpien fotojen joukkoon.

Messuja mainostettiin vuoden suurimpina ja jokaiselle paikalle saapuvalle ja lipun lunastavalle luvattiin ilmainen lahja, joka olikin käyttökapine, kuulakärkikynä nimittäin. Noh, messureissu oli kaiken kaikkiaan melko hyvä, bongasimme muutamia potentiaalisia yrityksiä, jotka valmistavat erilaista sisustuskamaa kankaista kelloihin. Osa firmoista toimi Delhissä ja Mumbaissa, mutta heillä oli melko hyvät nettisivut, joista sai käsityksen mitä kaikkea olisi tarjolla. Messuostoksina oli tällä kertaa hyvälaatuiselta vaikuttanut päiväpeitto (silkki+ puuvilla) ja siihen 4 kpl tyynyliinoja, hinta Rs 2400. Heräteostoksena mukaan tarttui parit Crocsit, jotka olivat mukavassa halvennuksessa. Maksoivat yhteensä Rs1250. Nyt on sitten molemmille biitsikulkineet.

Sisustustarvikkeiden lisäksi näyteillä oli lähes kaikkea rojua laidasta laitaan ja vieläpä niin, että kaikki tavarat olivat intialaiseen tapaan iloisesti sekaisin. Samaa tavaraa myyviä kojuja oli siellä täällä vailla minkäänlaista järjestystä. Paljon on näillä paikallisilla veljillä opettelemista messujen ja tapahtumien järjestämisessä.. Eräs hauska järjestely oli ruokailutilan järjestäminen kakkoshallin keskelle, johon pääsi vain yhtä reittiä. Tämä tarkoitti sitä, että paluumatkalla oli pakko kohdata samat tyrkkymyyjät toistamiseen. Toinen huomio oli messutypyjen pukeutuminen hieman eurooppalaisia kanssasisaria konservatiivisemmin..

Parin tunnin messuilla kiertelyn jälkeen suuntasimme kohti Sowuriappanin kiilloittamaa Huyndaita. Chennain paras (omasta mielestään) kuski nukkui viereisessä kiesissä kauneusunia. Pienen ihmettelyn jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa kohti Mount Thomasia. Meidän pro-tason kuski käytti jälleen uskomatonta suunnistusvaistoaan löysi parhaimman reitin läpi slummialueen- suoraan huipulle vievä viitoitettu tie olisi ollut parin sadan metrin päässä.. Huipulla sijaitsevalle näköalatasanteelle kuitenkin päästiin kaikesta huolimatta ja muutamia valokuviakin räpsittiin. Paikalla olleiden naisten nähdessä vaaleaihoisen heilumassa kameran kanssa, oli jälleen suoritettava pakollinen yhteiskuvaussessio.. Tilanteesta irtosi monelle pakalliselle pitkä ilo, ainakin ilmeistä ja kikatuksen määrästä päätellen.

Sovimme kuskimme kanssa jo alkuviikosta, että hän pääsisi vapaalle jalalle lauantaina hyvissä ajoin, jotta ehtisi kotipaikkakunnalle menevään junaan. Vietimme siis loppupäivän lekotellen ja hedelmistä nautiskellen. Sunnuntaiaamuna päätimme aktivoitua sen verran, että ottaisimme äkkilähdön sängystä ja suuntaisimme puistoon patikoimaan tutuksi tullutta ympyrää. Pientä mietintää kuitenkin aiheutti talossamme ollut vesikatko, jonka pituudesta ei ollut mitään hajua. Eihän tämä tietenkään itse lenkkeilyyn vaikuta, mutta sen jälkeiseen olotilaan kylläkin. Reilun 30 asteen lämmössä tehdyn reippailun jälkeen suihkua kaipaa varmasti jokainen.. Muutoin päivä sujui sisätiloissa Alastaron tapahtumia seuraillessa, talokirjaa selaillessa sekä omien talohaaveiden hahmottelussa. Nämä viikonloput (varsinkin sunnuntait) alkavat vähitellen tympäsemään, koska meillä ei ole kuskia käytettävissä sunnuntaisin - juuri silloin, kun sitä eniten kaivattaisiin. Toki olemme sopineet korvauksesta, jos tarvitsemme kuskia viikonloppuisin enemmän. On kuitenkin huomattu, että tämän hyväkkään yhteistyökyky laskee minimitasolle seuraavina päivinä jos joutuu tekemään vähänkään ylimääräistä iltaisin tai viikonloppuisin. Nop, katsotaan ja valistetaan jos tilanne alkaa käymään enemmän hermolle... Aikamoinen liuta asioita on jo mielessä, miten seuraavia tänne joutuvia voi avustaa ja ohjata yli kulttuurierojen, niistä kuitenkin myöhemmin :)

Hedelmäkaupasta tarttui mukaan muutama kummallisemman näköinen vihannes, piti ihan kuva laittaa. Sain paikalliselta lenkkikaveriltani, Mangerilta, ohjeistusta näiden valmistamiseen. Kaikki ruokaohjeet täällä alkaa sillä, että otetaan chili. Sitten sipulia, valkosipulia ja näitä kasviksia kuorittuna ja pilkottuna uunipannuun porisemaan. Hetken kuluttua voi lisätä tomaattikuutiot ja pienen haudutuksen jälkeen on valmista. Riisiä ja muita lisukkeita halutessa vaan kylkeen.

Viikonloppuna piti ostaa ihan keittokirja josko pikkuhiljaa oppisi yhdistelemään mausteita ja vihanneksia intialaiseen tapaan. Kyttäilen myös kokkikurssia, joita täällä ulkomaalaisille myös järjestetään. Kalastuskieltokin päättyi kuun alussa, joten tuoretta merenelävääkin on varmasti pian luvassa. Mangoja on mätetty mahan täydeltä, niitä haetaan tusina kerrallaa kauppamatkan varrella olevasta teltasta. Mangolassiakin on tehty, muutama mango sauvasekoittimella hienoksi, pari ruokalusikallista maustamatonta jogurttia ja vettä sopivan paksuuden säätämiseksi. Sitten vaan jääpala joukkoon ja nauttimaan! Varsin oivallinen hellejuoma taas syntyy seuraavasti, puolikas lime tai sitruuna puristetaan lasiin ja loppu täytettään vissyllä, lasiin voi ropsauttaa sokeria (täällä käytetään sokerilientä) tai vähän spriteä. Kannattaa myös kokeilla suolaista versiota, jossa limen ja vissyn sekaan tulee hyppysellinen suolaa. Toimii janoon!

Tällä viikolla Mirka päiväkirjavierailee Etelä-Savon radiossa, joten kuulolle voi asettua klo 7.35 tai kuunnella jutut www.etelasavonradio.fi. Tervetuloa myös uudet blogin lukijat, jotka ovat kyseisen linkin johdattamana tänne pompanneet.

Uuni on nyt testattu ja ekat pottulohkot paistettu. Leivinpaperia ei taideta näillä kulmilla tuntea, naapuri ehdotti non-stick astiaa tai foliota, kun kävi uunia ihailemassa. Täytyy myöntää, että luukun reunoilta karkaavalla lämmöllä voisi talvisaikaan lämmittää suomalaisen omakotitalon ja jostainhan sen höyryn on toki ulos päästävä. Uunissa on myös hieno vartaita pyörittävä grillisysteemi, jota varmaan tulee kerran käytettyä...

Sitten hieman päivitystä verhoprojektista. Olkkarin verhoista tuli ihan hyvät lyhennytyksen myötä. Keittiön bambuverho haettiin eilen ja Henkka asensi sen paikoilleen (tässä mitään paikallisia asentajia jaksa odotella). Monitoimityökalulla on ollut monenlaista käyttöä täällä, onneksi osui matkalaukkuun. Hieman tiukkaa teki verhon mahduttaminen kaappien väliin , vaikka itse mitattiin tällä kertaa. Meidän senttimitat ja paikalliset tuumamitat eivät täysin rimmaa aina yksiin ja kun mitan pyöristää sitten tasatuumiin, niin heittoahan voi tulla 2,5 cm aina suuntaansa. Verho hieman nyt rajoittaa naapureiden näkyvyyttä tänne suomalaiselle kokkauskanavalle.

Järjestötoiminta on alkanut kiinnostaa täälläkin ja Mirka liittyi Overseas Madras Women-nimiseen puulaakiin. Merten takaa lennähtäneille naisihmisille sieltä löytyy vertaisverkostoa ja yhteistä tekemistä. Viime viikolla oli uusien tulijoiden aamukahvi, jossa vaihdettiin tuikitarpeellisia arjen tietoja (kuten mistä löytyy lehtisalaattia). Lähes kaikkea löytyy kyllä kun tietää mistä etsiä -ja on sitten ensimmäisten joukossa hakemassa omansa, iltapäivällä niitä ei välttämättä enää ole. Tutustuminen muihin käy täällä mutkattomasti ja puhelinnumeroita sekä sähköpostisoitteita vaihdetaan tiuhaan. Täällä niitä hyllyllä pölyttyneitä käyntikortteja olisi tarvinnut! Osa naisista on ollut täällä vuosia ja tätä hiljaista tietoa me keltanokat imetään kuin sienet. Toisille kotonaolo on kyseenalaistamaton tila ja muutamat kaipaa tekemistä (minä mukaanlukien). Paljolti riippuu myös siitä, onko lapsia. Koulujen ympärille rakentuu paljon aktiviteetteja ja sosiaalista verkostoa. Jotkut naisista ovat olleet kymmeniä vuosia eri puolilla maailmaa puolisoiden matkassa ja kertoilevat tosi mielenkiintoisia tarinoita. Täältä yhteisöstä löytyi linkkejä eteenpäin erilaisiin vapaaehtoishommiin. Verkkoja on nyt vesillä, katsotaan tuleeko kalaa...